Nyt kahtena yönä anoppi on esiintynyt unissani. Hiljaa, puhumatta. Katsonut vain ympärilleen, tarkkaillut. Hymyillyt.

Kävimme miehen kanssa haudalla pari viikkoa sitten. Olo oli haikea, surullinenkin. Paikka näytti ankealta, vain pieni puuristi kertoi että siinä kohtaa lepää anoppini, lasteni mummi ja mieheni äiti.

Mulla on aika ristiriitaiset tunteet tämän surun kanssa.

Ajattelen etti mulla ole edes oikeutta surra. Harva tiesi, että minun ja anopin tulisten yhteenottojen alle kätkeytyi myös paljon hyvää. Harva oli näkemässä kun saatoimme puhua tunteja hänen talonsa takahuoneessa.

Onhan se nyt epäreilua, että juuri kun saatiin välit korjattua ja asiat muutenkin mallilleen, niin kävi näin.

Mutta minä tunnen vahvasti että minun suruni on vain pukattava jonnekkin. Tuolla on kymmenenvuotiaat kaksoset ilman äitiänsä. Neljä, pian viisi lastenlasta ilman mummiansa. Odottava tuleva äiti, jolla ei olekkaan oma äiti mukana synnytyksessä, kuten piti. Kohdussa vauva joka ei kerennyt nähdä mummiansa.

Toivon siis että vaikka käsittelenkin näitä asioita, niin kaikki ymmärtävät että minä en sure pelkästään itsni näkökulmasta, minä suren myös niiden puolesta jotka olisivat anoppiani eniten tarvinneet.


Poukkoilen nyt asiasta toiseen, mutta anopin kuolema vahvisti entisestään pelkoa siihen päivään, kun papastani aika jättää. Sitten mulla ei ole kertakaikkiaan enää kuin äiti. Kiitos pelkurimaisen, raukkamaisen ja vastuuttoman isäni ja näiden kuolemantapausten, tunnen olevani enemmän yksin kuin koskaan.