Ensin tahdon kiittää Lauraa lämminhenkisestä kommentista, vastasinkin siihen, mutta päätin että parempi poistaa koko kirjoitus, ja koittaa tuoda itseäni vähän paremmin esille.

Ensin tahdon pyytää kaikilta anteeksi että blogini yleissävy on aika ankeahko. Minä olen jo pikkutytöstä asti kirjoittanut päiväkirjaa melkeimpä ainoastaan silloin kun joku on huonosti tai pohdituttaa nämä elämän asiat. Harvoin olen iloisista asioista kirjoittanut, se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö niitä iloisia asioita kokisi, huomaisi, ja arvostaisi, niistä vain tulee hyvä olo, ei niitä tarvitse mihinkään purkaa. Toissapäivänä poikani sanoi minulle ensimmäisen kerran "minä rakastan sinua äiti!", ja tottavie se tuntui niin hyvältä että liikutuksen kyyneleitä poikaa haliessa vuodatin, mutten silti rynnännyt tänne siitä kertomaan. Samoin olen kivasti saanut kortteja tehtyä, ja olohuoneessa on järjestyskin viimeaikoina muuttunut.

Mutta kun paha mieli iskee...se on vain saatava ulos, ja usein minä parhaiten sen saan ulos kirjoittamalla. Olen aijemmin elämässäni huomannut, että jos asioita ei pura heti, ne jäävät vellomaan ja vastako on paha mieli. Minä kirjoitan siinä pahan mielen tunnekuohussa, ja teksti on silloin sen mukaista. Viisi minuuttia myöhemmin olo saattaa olla jo parempi, useimmiten kyllä kestää seuraavaan päivään, siihen asti että olen saanut nukuttua kunnolla. Yritän nyt kuitenkin piristää blogini ilmettä ja kirjoitella noita pahan mieleni juttuja vaikka paperille, niin ei tarvitse teidän sitten niitä niin paljon lukea. Ihan kuminukke-vaikutelmaa en silti aijo itsestäni teille antaa, sillä minullakin on tunteet, aivan sama kuinka iso ja aikuinen olen, minullakin voi olla paha mieli. Mummon kuolemasta on tosiaan jo 8kk aikaa, mutta kun ajattelee että joudun asian kanssa elämään parhaimmillaan monia kymmeniä vuosia, niin 8kk on minusta vielä aika pieni aika surutyölle. En minä asiaa joka päivä murehdi, mutta saan kai joskus tuntea ikävää? Itkeäkkin jos siltä tuntuu.

Tänään tuntui pahalta, koska nukuin viimeyönä vain kuutisen tuntia (joillekkin luksusmäärä, tiedän, mutta minulle ei tarpeeksi), aamu alkoi huonosti ja ystäväni ilmoitti ettei tule ennen synnytystä enää käymään, kun ei nyt juuri kiinnosta (ymmärrän kyllä väsymyksen yms, mutta siinä tilanteessa "ei kiinnosta" tuntui pahalta). Sen kummijutun jälkeen olen selvästi huomannut että hän kaikkoaa pois viereltäni, enkä voi asialle tehdä mitään. Minulle tuli yksinäinen olo, ja sitä kautta ikävä mummoa, koska kun mummo vielä eli, minulla oli aina joku, jolla oli minulle aikaa. Ikinä mummo ei sanonut että johonkin olisi kiire, tai ettei seura juuri nyt kiinnostaisi.

En muuten ole ikinä tykännyt sanontatavasta "aikuinen ihminen", esim. eihän aikuinen ihminen noin käyttäydy. Vedin herneet nenuun kunnolla kun anoppi vihjaisi jouluna ettei aikuisella ihmisellä enää pitäisi olla joululle merkitystä, lapsia vartenhan se on O_O Minusta aikuinen ihminen saa tuntea ja kaivata siinä missä lapsikin, veikkaan että siinä on lapsen hyvinvoinnin salaisuuskin, kun ei tarvitse kieltää itseään tuntemasta mitä tuntee, ja saa nauttia asioista just niinkuin ne on, ei ns. "aikuisella tavalla"...ja luulen että moni muukin aikuinen on rehellinen itsellensä, tai sitten maailmassa on monta "muovinukke"-aikuista jotka eivät tunne tai ajattele, ja sitä minä en usko. Kieltäydyn uskomasta.

Mutta joo, lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon että tästä eteenpäin kirjoitan jo vaikka lapsen hymystä, kunhan blogissa vallitsisi hieman valoisampi ilme.

Kiitos Pikkumyylle/yhdennaisentitanicille siitä että sanoit että minä saan surra jos minä niin haluan. Sen jälkeen olo on ollut parempi, suurin osa kärtyämisistäni johtuu univelasta. :)