Mitä jäi käteen vuodesta 2007.

Muistot vievät minut varhaiseen alkuvuoteen, kun suunnittelin kirkkohäitä isoine vieraslistoineen päivineen. En todellakaan tiennyt miten selviän siitä kaikesta. Helmikuussa teimme helpottavan päätöksen mennä maistraatissa naimisiin, ja 1.3.07 sanoimme toisillemme "tahdon" pienimuotoisesti, ystäviemme läsnäollessa.
15.3.07 Juhlimme jo toisen kerran, vauvamme Emmi-Lotan puolivuotissynttäreitä. Katse kääntyi kohti kevättä luottamuksella, laitoin koulun hakupaperit menemään ja vietin hyvää elämää mieheni ja lastemme kanssa.

Toukokuun 18. päivä täytin 20-vuotta. Päivä ei ollut onnellisimmista onnellisin, mutta kiva silti. Tuosta alkoikin sitten se alamäki. Mummo halvaantui 30.5.2007. Tiesin parin päivän jälkeen ettei mummo tulisi enää takaisin luoksemme, vaan nukkuisi sairaalan valkeisiin lakanoihin, kauas pois luotani. Sellaista helvettiä en muista ikinä käyneeni läpi. Vaikeita ja raskaita aikoja on elämääni mahtunut enemmän kuin jaksan laskea, mutta tuo tuska oli jotakin niin syvää, että ihmettelen suuresti, miksei se vienyt minua mukanansa pohjamutiin. Mummo kuoli 2.6.2007, melkein seitsemän kuukautta sitten. Ikävä on tänä päivänäkin valtava, ja kun noita ensimmäisiä päiviä ajattelee, itken edelleen. Muistan niin elävästi sen tunteen, miltä tuntui kuulla ettei minulla olisi enää niin paljon rakastamaani mummoa. Hautajaiset, äidin, papan ja sisarusten syvääkin syvempi suru. Siskontytön suuttumus, omien lapsieni ymmärtämättömyys. Se hetki, kun mummon arkku tuotiin kirkkoon, kuin keuhkoista olisi lyöty ilmat pihalle samantien. Surevat ihmiset ympärillä, ja viimeiset jäähyväiset. Sanaton hiljaisuus, musertava tuska. Ei ne ole vieläkään minua jättäneet rauhaan, mutta olo on jo tasapainoisempi, vahvempi,vähän.

Pääsin kuin pääsinkin kouluun, tuskaisen työn kautta, vain huomatakseni ettei fysiikkani kestä sitä. Kun tein päätöstä koulun lopettamisesta, itkin ja minusta tuntui ettei minua ole luotu onnistumaan missään. Ettei minulla ole mitään tarkoitusta. Loppujen lopuksi, kuin varkain, päätös monien itkujen jälkeen alkoi jo tuntumaan paremmalta. Lopulta pystyin jo hymyilemään ihanille luokkatovereilleni, kun hain tavarani koululta. Olen minä senkin jälkeen asiaa harmitellut, muttei minun enää ole tarvinnut itkeä tuon asian takia.

Jouluna sitä alkoi taas uskomaan ja luottamaan tähän elämään, vaikka vuoteni on ollut naimisiinmenoa lukuunottamatta aivan kamala. Ajattelin SLY-rinkejä, joita vedän, ajattelin tulevaa kummilastani, ajattelin kasassa pysynyttä perhettäni, ajattelin ystävääni Sannaa, joka siis on tämän tulevan kummilapseni äiti. Nuo ovat häviävän pieniä asioita siihen tuskaan verrattuna, mitä kesällä koin, mutta ainakin voin sanoa saaneeni aikaiseksi jotain hyvääkin. Olen ollut ystävä, äiti ja vaimo.

TOIVON NIIN ITSELLENI, KUIN KAIKILLE MUILLEKKIN, PAREMPAA UUTTAVUOTTA 2008!

Ps. Niin uskomattomalta kuin se voikin tuntua, tänä vuonna jään kotiin hyvillä mielin, asiasta ei tarvinnut edes keskustella. Siispä hyvää ruokaa, pepsiä ja leffa ja ajoissa nukkumaan (mikäli se onnistuu koska nukuin tänään ruhtinaallisesti puoli kahteentoista)...avot! ;)