Aika paasata minulle niin tutusta aiheesta...ja eilisen lehden luettuani suorastaan kiehuin.

Kyse on tästä jutusta. Millä ihmeen oikeudella rehtori menee sanomaan, että onko kyseinen poika liian nössö pistääkseen hanttiin?? Mikä kouluhenkilökuntaa vaivaa?? Onko tuo edes laillista, eikö kouluhenkilökunnan tulisi puuttua kiusaamiseen?!?!

Kuten sanottu, aihe on minulle tuttu. Minua kiusattiin yhdeksän vuotta. Nimeni (jonka takia nykyään käytän toista nimeäni), ylipainoni, perhetaustani (vaikka siinä ei ollut mitään vikaa), vaatteitteni yms takia. Tönimistä, huutelua (jopa jo ylä-asteikäsiltä!!!), pilkkaviestejä opettajan silmien alla yms. Kiusaajien puolustelijat sanoivat esim. Miksi et laihduta jos sinua kiusataan. Asia oli siis minun vikani, jopa useamman kuin yhden opettajan mielestä.

Nykyään kiusaaminen on takanapäin, mutta tilalle on tullut hylkiminen. Ihmiset, jotka väittävät olevansa ystäviäni, eivät pidä yhteyttä, kuullaan toisistamme silloin kun minä soitan. Olen tällaiset ihmiset jättänyt nyt rauhaan, vaikka yksi heistä on lapseni kummi. Jos ei kiinnosta, niin ei sitten, vihje ymmärretty.

Vaikka kiusaaminen näyttäisi poikien kahakoilta, tai pieniltä erimielisyyksiltä tyttöjen kesken, asiaan pitää puuttua. Koska se jättää jäljet. Minä en uskaltanut moneen vuoteen syödä yksin ulkona (ja vieläkin se on hyvin epämukavaa) tai vieraiden läsnä ollessa. Lopetin kouluruokailussa syömisen 13-vuotiaana, ikinä en uudestaan aloittanut. (Paitsi amk:ssa, ja sielläkin pitää olla vähintään yksi seuralainen mukana) Uudet tilanteet ja ihmiset hämmentävät, jännitin vielä nyt syksylläkin kouluun menoa, vaikka kukaan ei minua tuolla ammattikoulussa kiusannutkaan. Harva pääsee näkemään minusta sen iloisen ja rempseän puolen, suuri osa ihmisistä näkee hiljaisen ja hymyilevän nuoren naisen (ja minusta lähtee paaaaljon ääntä). Ja se tunne, että joku tuijottaa pilkallisesti. Se on seurannut kaikkialle. Nyt se alkaa jo pikkuhiljaa vähenemään, mutta silti koitan olla parhaimmillani ulos astuessani, ainakin vaatteet pitää olla siistit ja hiukset hyvin.

Ennenkaikkea harmittaa, että kiusaaminen pilasi suurelta osin todistukseni. En uskaltanut mennä kouluun, esitelmät oli tehty niin että pääsin mahdollisimman nopeasti pois luokan edestä, en viitannut tunneilla juuri koskaan. Halusin olla näkymätön. Ainoa paikka koulussa, jossa pystyin olemaan normaalisti, pelkäämättä ja itsevarmana, oli musiikintunnit ja konsertit. Hassua, koska siinä ihminen on kaikkein eniten esillä. Mutta luulen, että se varmuus tuli siitä, että minä itse tiesin olevani hyvä. Ja sitä ei kukaan horjuttanut, kiitos musiikinopettajani.

Täällä voit antaa minä en kiusaa -lupauksen. Pyydän, että mahdollisimman moni tuon lupaisi. Ihan vain niiden lasten takia, joilla elämä on pelkoa joka päivä.