Sitäpä tämä meidän elo tänään.

Pojalle nousi eilen kuume, ja mulle kans. No, ainakin saan sairastaa tämän nyt pois, risteilyllä olis ihana olla kipeänä.

Juteltiin kaverin kanssa mummosta. Kynttilä ei ole palanut taas kymmeneen päivään, kai se kertoo jo siitäkin että elämä jatkuu. Tai siitä ettei asiaa ole vielä kokonaan hyväksynyt. Mene ja tiedä siitä sitten. Kyyneleet eivät ole vuotaneet, se on positiivista.

Kai mummon suru on jo vaihtunuut jokapäiväiseen pieneen sydämessä elävään pelkoon. Jokainen päivä on kilpajuoksu aikaa vastaan, mitä tulee meidän pappaan. Ihme että vaari on jaksanut näinkin pitkään. Nyt olo on rauhallisempi. Pappa on sairaalassa, ei tosin muusta syystä kuin siitä että hänen asuinkumppaninsa oli ilmoittanut ettei papasta enää huolehdi. Tiedän että pappa ei tykkää sairaaloista, mutta omaa oloa se helpottaa, kun tietää että pappa saa lääkkeet ja insut ajallaan, ja apu on kokoajan lähellä. Se on papan omaksi parhaaksi. Äiti yrittää nyt setviä papan asioita kuntoon, jotta pappa saisi kotiinkin apua. Ei tarvitsisi mieltään pahoittaa sairaalassa istumalla.

Juu, mut ihanaa päivää kaikille.