Olen saanut pitkästä aikaa yhteyden erääseen ystävääni. Olemme istuneet päiviä ja iltoja niin meillä kuin heilläkin. Emmi on hänen kummityttönsä, ja olen ilolla seurannut miten pikkuhiljaa heidänkin siteensä muodostuu uudestaan. Alan taas muistamaan miksi hän oli ja on minulle niin tärkeä ihminen. Olemme kuin siskokset, sillä erolla että me ei juuri koskaan tapella mistään. Tai harvemmin sitä tulee omienkaan siskojen kanssa tapeltua enää näin aikuisiällä.

Meillä on ollut ystävyytemme aikana aktiivisia ja hiljaisia aikoja, joskus on mennyt kuukausia ettemme ole tavanneetkaan. Mutta silti huomaan, että tämä ihminen on ainoa ystäväni johon voin todella luottaa. Hän ei ole antanut ulkonäköni, nopean puhetapani, edes joskus kiivaan luonteeni vaikuttaa mielipiteeseensä minusta. Hänelle ei sanele toiset ystävät, ei perhe, ei miehet (ei sillä että olisi ikinä mitään ongelmia tuon suhteen ollut, eilenkin istuttiin hänen ex-miehensä kanssa täällä herjaa heittämässä), meidän ystävyyttämme. Tiedän, että vaikka hän taas jossain vaiheessa katoaisi, hän tulee takaisin.

Kaikista ei voi sanoa näin. Ei kenestäkään muusta. Vaikka minulla on vierelläni lapsuudenystäviäkin, ei meillä ihan samanlaista yhteyttä ole. Minä ja tämä ystäväni voimme soittaa vaikka keskellä yötä, jos tarve vaatii, ovi on aina auki puolin ja toisin, ja toisen olkapää on aina vapaana jos maailma murjoo.

Silti harvoin sitä pysähtyy ajattelemaan. Valitettavasti arki saa joskus nämä ajatukset unohtumaan. Tulee aikoja, jolloin harmittaa, tulee aikoja jolloin suorastaan ****taa. Pitäisi vain muistaa, kuka kuitenkin on ollut aidosti siinä vieressä. Ei teeskennellen, ei muiden ehdoilla, ihan omasta halusta.

Minulla on ystäviä, minulla on niitä parhaita ystäviä.

Mutta minulla on vain yksi sydänystävä.