Noniin, nyt pääsen hieman paremmin kirjoittelemaan kuulumisia.



Tässä kaunein asia viime aikoina, oman pienen kummityttöni syntymä ja kaste ovat olleet minulle koko vuoden kohokohta.


Surullista kyllä, kuten jo tiedättekin, minun lasteni mummi nukkui pois kuukausi sitten. On tämä ollut raskasta, raskas työ tukea, mutta koittaa antaa hieman omallekkin surulle tilaa. Meillä oli anopin kanssa värikäs suhde, monet kerrat on niin kiitelty kuin kirottu, varmasti aika perinteinen anoppi-miniä suhde. Mutta niin minäkin löysin itseni itkemästä suru-uutisen, hyvästien ja hautajaisten aikaan. Musertavaa on nähdä neljä alaikäistä, ja viisi aikuista lasta kaipaamassa omaa äitiänsä. Musertavaa oli kertoa pojalleni, ettei mummi enää koskaan voi tulla leikkimään, eikä enää koskaan ole siellä talossa, missä poikani on niin usein ollut. Mutta poika toipuu, kertoo, kuinka mummi katselee häntä pilven päällä.

Mutta kyllä on riepoteltu, sillä myös pikkusiskoni menetti anoppinsa, kuusi päivää minun anoppini jälkeen. Ehdin hänet tavata muutamia kertoja ennen joensuusta lähtöäni, mukava nainen.

Nyt meitä on sitten kolme miniää, muttei yhtään anoppia, meidän sisarusten miehillä ei kenelläkään ole enää äitiä, kaikki on ikiuneen hautaan saatettu.

Jännä miten näiden asioiden käsittely vain syvenee, sitä mukaa kun suree itse, tai katsoo vierestä toisten surua, tässä tapauksessa (minun anoppini) molempia. Laskin nopeasti, että kahdeksan vuoden aikana suru-uutisia on tullut 7. Se on suuri luku. Vasta mummon jälkeen olen oppinut käsittelemään näitä, aikaisemmat olen lykännyt taka-alalle. Nyt sitten olen miettinyt näitä asioita oikein olan takaa. Toiset ajatukset helpottaa, toiset surettaa, jotkut pelottavat.

Tämä kirjoittaminen, kerrankin rehellisesti asiat sanomalla, helpottaa. Kanssasurijalle on niin helppo sanoa, että kaikki on hyvin eikä mikään mietitytä, kun tässä kirjoittaen voi käydä asiat läpi eri näkökulmista, pyöritellä ja pyöritellä, kunnes olo on sellainen että tämä asia on käsitelty, jatketaan eteenpäin. En kuitenkaan viitsi edes mieheni päätä vaivata hassuilla ajatuksillani menetetystä läheisestä, elämästä ja kuolemasta.

Mutta sanottakoon näin julkisesti etten ole ikinä, ikinä ollut miehestäni näin ylpeä kuin nyt. Vaikka välillä surraankin ihan kunnolla, arkipäivän rutiinit hoituvat, ja elämää jatketaan. Vaikka suru on varmasti suunnattoman suuri, hän tiedostaa että hänellä on elämä elettävänä. Minulle oli mummon jälkeen todella vaikea palata arkirutiineihin, joten katson miestäni ylöspäin, ihaillen. Oma elämäni kun meinasi toisinaan jäädä suremisen jalkoihin. Nyt siitäkin on opittu, viisastuttu, vaikka kyllä olen surullinen toisinaan vieläkin, ikävä kun iskee niin surettaahan se. Ja ikävä seuraa varmasti ikuisesti, muttei enää niin vahvana.

Jaahas, vuodatuksella on ilmeisesti joitain tietokantaongelmia, joten en saa enää käsiini kuvia ihanaisesta siskontytöstäni Ronjasta, joka oli meillä melkein kaksi viikkoa, joten ensi kerralla tätä huomattavasti iloisempaa juttua sitten ensi kerralla.