15.1.2008 tulee minun ja mieheni taivalta viisi ihanaa vuotta täyteen.

En muista olenko tänne tai edelliseen linnunrataan ikinä kirjoittanutkaan meidän tarinaamme, mutta koska se on muistelemisen arvoinen, kirjoitetaan se nyt tänne.

Ensimmäisen kerran olen kuullut miehestäni, kun olin vielä pikkutyttö ja asuin Kittilässä. Olin laittanut tekstiteeveeseen kirjekaveri-ilmoituksen, ja tämä suloinen luonnonkiharat (silloin oli vielä...) omaava poika lähetti minulle kirjeen. En saanut kirjeestä mitään selvää, joten pyysin isosiskoani lukemaan sen minulle.
Kirjoittelimme jonkin aikaa, mutta jossakin vaiheessa yhteydenpito katkesi.

Aika kuluin, muutin pariin otteeseen, ja joensuuhun muuttaessani löysin hänen osoitteensa uudestaan. Aloimme kirjoittelemaan, sitten lensivät tekstiviestit, kiitos kännyköiden "maihinnousun". Tuolloin, n. vuosi ennen tätä vakituista seurustelua, tekstiviestitse tunnustimme pitävämme toisistamme. Mutta tuo aika oli minulle vaikeaa, olin pahimmassa teini-iässä ja ihan täysi kakara. Tai niin ainakin annoin kaikkien ulospäin luulla. Välimme menivät poikki jonkin ajan jälkeen, koska minä leikin jonkinlaista on-off leikkiä tajuamatta itsekkään kuinka inhottava olin. Myöhemmin olen ajatellut, etten kai osannut ottaa tällaista välittämistä vastaan, kun tähän asti olin ollut hylkiö, en edes pussannut poikaa poskelle. Tai mistä minä tiedän, joku vakava mielenhäiriö kun työnsin oman onneni pois.

Minä ikävöin, paljonkin. Vaikka tuo ihminen oli vain sanoja paperilla ja puhelimessa, olimme tutustuneet taipaleemme aikana paremmin kuin hyvin. Muistan eräänkin teinien känni-illan, jolloin itkin hyvälle ystävälleni kaipaavani "exääni", jos asian voi niin ilmaista.

Stoppi tuli 3.1.2003. Silloin join itseni ihan tappiin, ja pahan olon velloessa oksennuksena kurkussani minä tajusin ettei tämä tällainen elämä ole mitään. Kavereita, jotka olivat kavereita vain jotta saisivat lämpimän paikan jossa kännätä, oma kova ulkokuoreni, jolla pidin kynsin hampain kiinni näistä ihmisistä, jotka eivät ystäviä edes olleet. Enkä ollut uskaltanut antaa tuon rakastamani ihmisen viedä minulta jalkoja totaalisesti alta, koska pelkäsin uutta, nyt kun kaikki oli muka "hyvin". Minun kapinoiva teiniyteni loppui siihen, siihen hetkeen, sinä päivänä. Teini nyt olin edelleen, mutta enää en laittanut muka-elämää oikean elämän edelle, minä valitsin meidät.

Seuraavana päivänä oli mieheni synttärit. Tekstasin hänelle onnitteluviestin. 11 päivää myöhemmin kysyin, tulisiko tästä vielä jotain, että olin kaivannut häntä. Hän ei osannut luottaa, joten minä lupasin tulla hänen luoksensa, jos hän vain antaisi minulle vielä tilaisuuden. Ja hän antoi. Ja minä matkasin hiihtolomaksi hänen luokseen...loppu onkin historiaa.

Nyt tällä kertaa mikään eikä kukaan ole saanut tätä sortumaan. Olen kuunnellut anopin kalatukset, on minua suoraan päin naamaakin kehotettu ottamaan seuraava juna takaisin kotiin (miehen sisko), olemme riidelleet keskenämme, ja vapaa-aikamme on usein vähissä, mutta periksi ei olla annettu, nyt kun vihdoin ollaan toistemme luo päässeet.

Kaikki on huipentunut lastemme syntymiin ja naimisiinmenoomme 1.3.07. Ja minä olen onnellinen. En kaipaa takaisin entiseen, tyhjään elämääni, kun minulla on tässä kaikki mitä tarvitsen. Oman mieheni näkeminen aamulla ensimmäisenä, meidän lasten hymyt ja syliinkiipeämiset, lasten suukot ja halaukset, ja mieheni kainalo iltasella, jonne kaivautua katsomaan telkkaria.

Kiitos niille ihmisille, jotka olitte tukenamme, kun välissä oli vielä 400  tuskaista kilometriä, ja teitte omalta osaltanne tämän mahdolliseksi.