Joku tiukkapipoinen voi taas russuttaa että otan asiat vähän turhan vakavasti, mutta kerron silti.

Se confettista tuleva paketti riivaa minua, pahemman kerran. Näin viimeyönä unta, jossa odotin pakettia kuumeisesti. Kiersin kehää, koitin etsiä oikeaa asentoa sohvalta ja katsoa telkkaria, keskittyä ihan mihin tahansa, paitsi pakettiin.

Ja sitten -rasahduksia postiluukulta.

Ryntäsin suuna päänä ovelle, avasin oven -ja sain käteeni paketin siskoltani, jossa oli leikkijuna pojalleni. Kun sain oven kiinni, tuli postiluukusta lisää postia. Pieniä kirjeitä, isoja kirjeitä, kortteja blogiystäviltä ja sly-rinkiläisiltä. Mutta ei pakettia.

Toivo nousi, kun ovikello soi, jospa sittenkin vielä. Mutta ei, siellä olikin jostakin oudosta osoitteesta lähetetty paketti, joka sisälsi värjä, tyllia, pieniä muotteja. Ja minua otti pahasti päähän, yhtenä päivänä niin paljon postia, eikä silti juuri sitä jota odotin.

Heräsin yhdeksän aikaan, räväytin silmät auki ja tiesin etten saisi enää unta. Ja täällä minä olen odottanut, ja odottanut, toivonut sydämeni pohjasta, että tuo paketti tulisi juuri tänään. Heh heh, mutta koska tänään on maanantai, ja maanantaisin ei mikään onnistu, postiluukusta tipahti juuri äsken kasa mainoksia, ja lasku.

Voi postinjakaja, tuo jo minun pakettini!

Joistakin tämä voi kuulostaa ihan hullulta, mutta kun elää tällaisessa tilanteessa, kuin minä, että tällaisiin juttuihin ei vain voi tuhlata, mitä siinä paketissa on, sen yhden ainoan kerran kuin tällainen lykky käy kohdalle, että nelisenkymmentä ihanaa ihmistä tekee tämän mahdolliseksi, viikko tuntuu ihan pirun pitkältä. Nämä asiat kun ei ole minulle itsestäänselvyyksiä, tämä asia on yhtä iso minulle, kuin ns. tavalliselle tallaajalle etelänmatka. Ja hintaero tuon paketin ja etelänmatkan välillä on aika hemmetin iso.