Olipahan pitkät kaksi viikkoa, mutta huomenna Max tulee kotiin. Kaksi viikkoa on ollut täynnä kaikenlaista, on kuulemma käyty kahdesti hoplopissa, syöty lettuja, telmuttu serkun luona, katsottu leffoja... Luulisi että poika on saanut purkaa energiaa ihan tosissaan. :D Mutta äitillä on kaaaaaauhea ikävä ja ihan intona tietty että saan pojan takasin kotiin. :)

Asiasta kukkaruukkuun, jos jotakin inhoan niin syysväsymystä, minussa huomaa valon vähenemisen heti, olen kuin valomittari. Tänäänkin olen ollut todella väsynyt. Asiaa ei helpota se että olen äärimmäinen vilukissa, jo elokuussa piti vetää villasukat jalkaan. Pitäisi ottaa ehkä hieman laatuaikaa itselleen, lukea vaikka jokin kirja ihan rauhassa, tehdä siitä jokailtainen rutiini.

Mutta missä välissä?? Aamulla heräilen, herättelen lapset, teen aamupalat, tarkistan sähköpostin, teen muutaman työhakemuksen, laitan miehelle kahvin tulemaan, herätän miehen, leikitän muksuja, teen ruokaa, siivoan, käyn kaupassa, teen pyydettyjä töitä tai asioita jotka vaivaa (sotkuset kaapit yms), laitan väli- ja iltapalat...ja illalla kahdeksan aikaan ei sitten muuta jaksakkaan tehdä kuin odottaa että emmi nukahtaa (max menee hienosti itse nukkumaan), katsoa hetki töllöä ja sitten raahautua viimisillä voimilla sänkyyn (jos jaksan edes raahautua sinne, muutamankin kerran nukahtanut sohvalle)...ja sama rumba alkaa aamulla alusta.

 Ja jotkut ystäväni vielä ihmettelevät kun en kerkeä kyläilemään...suoraansanottuna tällaisten päivien yhteydessä ei paljon kiinnosta, siinä tulee oitis lisää stressiä, pukea lapset, raahata muksut ja emmin rattaat alas (ei, meillä ei ole hissiä), tarkistaa vielä kerran että on puhelin mukana, kävellä kaverille, ja sen matkan aikana saakin sitten jo kolme-neljä kertaa kieltää tai muuten komentaa muksuja, raahata muksut ja rattaat kaverille, istua tunti siellä jonka aikana juoksen suorastaan pakkomielteisesti lasten perässä ettei varmasti kukaan riko elektroniikkalaitteita tai koriste-esineitä (poden helposti, sanotaanko liian helposti huonoa omatuntoa lasteni metkuista, monesti joku on sanonut että eihän nuo edes ole vielä tehnyt mitään pahaa kun minä jo hermoilen... :D ), pukea lapset uudestaan, raahata ne ja rattaat alas, kävellä kotiin ja komentaa taas se kolme-neljä kertaa, raahata muksut ja rattaat ylös, riisua muksut. Huh.

Väittäkööt kuka tahansa että olen laiska, ehkä olenkin, ainakin jos jollekkin nämä asiat tulee ihan luonnostaan, mutta mulla on kyky tiedostaa milloin itse olen liian väsynyt, ja siihen vedän rajan.

Kuulostaa ihan siltä että elämäni olisi painajaista...no ei sentään. Energiaa tuovat lasten hymyt ja halaukset, miehen kainaloon käpertyminen ja kaunis kiitos jokaisesta leivästä, ruuasta ja siivotusta huoneesta. :) Ja siitä että välillä oma äiti tulee visiitille ja minä saan yhden päivän vain olla. <3

No, jospa tähän elämään tulisi piakkoin jotain muuta...olisi yksi kiinnostava haastattelu tuossa torstaina, mutta siitä kerron lisää myöhemmin. :)