Olen viimeaikoina saanut usein kuulla olevani ihana, vahva ja aina positiivinen ihminen joka haluaa auttaa muita. Olen jo monena iltana pohtinut, onko se totta? En ole itseäni pitänyt ikinä mitenkään hyvänä tai ihmeellisenä ihmisenä, auttaminenkin on aina tullut luonnostaan, olen aina ajatellut että se nyt vaan on niitä perusasioita, joita kaikki tekee eikä siinä ole mitään hurraamista -niin maailma pyörii, täytyy pitää huolta toisista.

Teini-iän angstissa, ja vieläkin, olen määritellyt itseäni paljon muitten kautta. Koska minulle ei juuri ikinä soiteta, eikä minulla käy kun yksi ihminen kylässä poikansa kanssa, saan todella harvoin kortteja, kirjeitä tai kutsuja mihinkään,olen aina ajatellut etten oikein voi olla kovin hyvä ihminen, kun en kerää ihmisiä ympärilleni. Nyt olen hieman hämmennyksissä, mietin, onko tosiaan niin, että ei ne ihmiset, ainakaan tässä iässä, joilla on kokoajan ystäviä ympärillä, ja jotka onnistuu kaikessa, olekkaan välttämättä niitä kultaisimpia? Ja miksi maailma pyörisi niin? Eikö hyvistä töistä enää palkita muulla, kuin kutsumalla kauheeksi emoksi, ja tekemällä pilkkaa niistä jotka välittää?

Minä olen aina välittänyt ihmisistä, jopa niistä, jotka ei välitä minusta, tai edes muista minua. Olen eräänkin kaverin auttanut yli pahimmista avioerosotkuista, enkä odottanut -enkä saanut- siitä mitään takaisin. Olen ollut huolissani, pyörinyt sängyssä saamatta unta, miettiessäni, kuinka meille todella tärkeä ihminen pärjää elämän heittäessä kuperkeikkaa, ja yhä tänä päivänäkin ajattelen hänestä pelkkää hyvää, vaikka tavatessamme hän vain pottuilee minulle, eikä käy kylässä kuin silloin, kun on tavallaan "pakko" (tyttären ristiäiset, häämme). Kysymys kuuluukin, voiko auttaminen mennä siihen että ihminen on liian kiltti, ja tekee sen vielä mielellään?

Viimeaikoina olen itkenyt monesti kuullessani hyvää itsestäni, kai tämä itseinhon muuri alkaa murtua siinä vaiheessa, kun ystävä kuvailee julkisesti minua suojelusenkelikseen. Mutta miksi tämä on niin harvinaista, miksei tämä muka koske kaikkia ihmisiä maailmassa, miksi yksi nostetaan jalustalle (vaikken sitä edes ansaitsisi, voisin tehdä NIIN PALJON ENEMMÄN) kun sillä jalustalla pitäisi olla koko maailma? Voi olla että olen huono vastaanottamaan kiitoksia, tänään hämmennyin totaalisesti saadessani eräältä SLY-rinkiläiseltä kiitokseksi pienen lahjan, hetken mietin että mitäs minä olen tehnyt saadakseni näin ihanan kiitoksen. Piti ihan miettiä, millainen työ tässä hommassa on ollut, ennenkuin tajusi että tällä ringillä on ollut jollekkin merkitystä, ettei se ole ollut pelkkää ajanvietettä, vaan oikeasti piristänyt monen ihmisen arkea. Ja kyllä, minä teen Emon hommat mielelläni toisen ja kolmannenkin kerran (Kyllä SLY3 tulee jokatapauksessa), enkä silti odota siitä mitään vastalahjaksi, minulla on todella hyvä mieli kun tiedän monen ihmisen odottavan nyt tätä uutta rinkiä.

Uutiset ja lehdet pursuavat maailman pahaa, tuleeko ihminen siinä niin kyyniseksi, että auttaminen unohtuu? Vai ajatellaanko, ettei sillä ole mitään merkitystä, ei yksi ihminen voi tehdä mitään? Voin omasta kokemuksesta sanoa, että voi. SLY1:llä piristettiin neljänkymmenen ihmisen arkipäivää, taustasta ja varallisuudesta piittaamatta. Tosiasia on, että rinkiläisitä jokainen saa jotakin takaisinkin, mutta he myös antavat omastaan, minusta jokainen rinkiin lähtenyt ihminen on sydämessään hyvä. Jo viiden minuutin puhelu ystävälle tai sukulaiselle voi pelastaa sen ihmisen päivän, voi kertoa, mitä kuuluu. Kun vieras ihminen puhuttelee sinua junassa tai bussissa, suo hänelle kuunteleva korva ja hymy, voit olla koko päivänä ainoa ihminen, joka hänelle suo huomion. Itse tykkään hirveästi ihmisten tarinoista, eteenkin vanhusten, he ovat mielestäni ihania ihmisiä, ja yksi bussimatkaksin voi saada minut hyvälle tuulelle.

Mutta olenko minä hyvä vai en? Ainakin minulla on hyvä mieli siitä, kun saan kiitoksia sähköpostiini, tai ihan kasvotusten. En silti aijo alkaa ajattelemaan itseäni minään pyhimyksenä, minä vain olen tällainen, oli siitä ihmiset sitten mitä mieltä tahansa. Minullakin on huonoja päiviä, minäkin olen yksi muiden joukossa, välittävä, tunteva ihminen. Ja minä uskon että kaikissa meissä asuu se ihminen, sille vain pitää antaa tilaa.